Warner Bros. Pictures
Kesto: 100 minuuttia
Ikäraja: K-13
Ohjaaja: Todd Philips
Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zach Galifianakis, Justin Bartha, Ken Jeong

Phil (Bradley Cooper), Stu (Ed Helms) ja Alan (Zach Galifianakis) heräävät hotellisviitistä Las Vegasissa. Kaveriporukka on saapunut edellisenä iltana juhlimaan parhaan ystävänsä Dougin (Justin Bartha) viimeistä iltaa poikamiehenä ja tarkoituksena oli viettää unohtumaton ilta alkoholin, naisseuran sekä uhkapelien merkeissä. Jossain vaiheessa iltaa on kuitenkin se kuuluista mopedi karannut kohtuu agressiivisesti käsistä, sillä postapokalyptista Bagdadia muistuttavasta sviitistä heidän seurastaan löytyy seuraavana aamuna kana, vastasyntynyt lapsi sekä tiikeri. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Stun puuttuvan etuhampaan lisäksi hukassa on myös itse sulhanen sekä kaikki muistikuvat edellisestä illasta. Näistä asetelmista lähtee liikkeelle tapahtumarikas elokuva, jota kriitikot ovat ylistäneet erääksi viime vuosien parhaista komedioista.

Muun muassa Old Schoolin ohjannut Todd Phillips tarjoilee tällä kertaa absurdin tarinan kolossaalisesta krapulasta, jonka käsikirjoituksesta vastaa Jon Lucas sekä Scott Moore. Elokuvan juonta on kehuttu todella nokkelaksi, mutta omasta mielestäni pelkkä takautuva kerronta ei kykene tekemään niinkin kuluneesta ja väsyneestä aihepiiristä, kuin polttareista, kekseliästä komediaa. Polttariteema poissuljettuna, The Hangoverin lähtökohdat ovat varsin lupaavat, mutta valitettavasti tämän kunnianhimoisen projektin akilleen kantapääksi koituu keskivertoa huonompi toteutus ja varsin ennalta-arvattava käsikirjoitus. Varsinaisen eheän tarinan sijaan The Hangover koostuu vain irrallisista pseudokoomisista välikohtauksista, eikä tämän vuoksi onnistu saavuttamaan minkäänlaista juonellista syvyyttä. Mutta kehtasiko joku oikeasti odottaa jotain elokuvien Four Christmases ja Rebound kirjoittajilta? Elokuvan loputtua alkoi tuntumaan siltä, että tämän eeppisen krapulatarinan sisältämät viittaukset legendaaristen Las Vegas- elokuvien lisäksi Rain Maniin sekä A Beautiful Mindiin olivat silkkaa moukan tuuria.
The Hangoverin roolijaollakaan ei suoraan sanottuna Kuuhun mennä. Bradley Cooperin esittämä roolihahmo on täysin mitäänsanomaton ja suoraan sanottuna epähauska alfauros. Sieluni silmin näen miten Paul Rudd olisi ollut elementissään kyseisessä roolissa kyynisenä ja elämäänsä tyytymättömänä Philinä. Samaa voitanee sanoa myös keski-ikäistä McLovinia muistuttavasta Ed Helmsistä, jonka rooli oli kuin luotu Steve Carellille. Oikeastaan ainoa erinomainen sekä samalla aidosti hauska roolisuoritus nähdään suurelle yleisölle vielä tuntemattomalta Zach Galifianakisilta, joka suoriutuu tyylilleen ominaisesta outolinnun roolista kiitettävin arvosanoin.Älkääkä ymmärtäkö väärin, tämäkin elokuva olisi toiminut pienemmän budjetin roolijaolla, mikäli sen näyttelijöiden keskeiset henkilökemiat olisivat olleet vaaditulla tasolla.

Myöskään elokuvan musiikkivalinnoille ei heru juurikaan kiitosta. Männävuosien sekä tämän päivän MTV:n puhkikulutetut Onnela-hitit onnistuivat oikeastaan vain entisestään kasvattamaan elokuvan aikana otsaani kehittynyttä fallosta. Vai olenko ainoa, joka alkaa näkemään punaista selkäpiitä karmivan ”Who Let the Dogs Out”:in pärähtäessä soimaan?
Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta, The Hangoverilla on myös hetkensä. Kuten sanottu, Galifianakisin vaivaannuttavaa äheltämistä on oikeasti hauska seurata. Tämän lisäksi Mike Tysonin cameo-kohtaukset ovat kaikessa päättömyydessään hulvattomia. Myös Ken Jeong onnistuu hauskuuttamaan todella pieneen rooliinsa nähden varsin mallikkaasti pienenä kiinalaisena antagonistina. Elokuvan ylivoimaisesti palkitsevin kohtaus on kuitenkin lopputekstit, jotka leffan päättymisen riemun lisäksi tarjoavat myös varsin onnistuneen kuvakollaasin polttari-illan tapahtumista.

Summa summarum, The Hangoverissa on potentiaalia, mutta valitettavasti se kaatuu kehnoon käsikirjoitukseen, vaatimattomaan roolijakoon sekä henkilöhahmojen kemioiden puuttumiseen. Pystyn nimeämään puolen tusinan verran hauskempia komedioita lähivuosilta ja jos joskus minulle iskee pakottava tarve samaistua, tai vaihtoehtoisesti fiilistellä vuosisadan krapulaa, katson mieluummin Die Hard 3:sen.